Vierailu tuttujen sukulaisten luona sai minut putoamaan jostain korkealta maan tasolle. Ehkä oli jo aikakin huomata, että haaveet, joita olen vaalinut nyt toista vuotta, ovat todellakin vain haaveita ja todellisuus on ihan toisenlainen. Voin vitsailla Ilo(N)talostani mutta realiteetit ovat sen kaltaiset, että arkeen tuo haave ei taida pesiytyä lainkaan. Omenapuut ja vanha kyläkoulu jokeen ulottuvine pihoineen saa jäädä. Olkoot sitten niin, että saan sen mistä luovun tai hyväksyn sen mitä en voi muuttaa, joka tapauksessa suuntaan tarmoni jatkossa ihan toisiin juttuihin ja nöyränä nielaisen lytistyneen itsetuntoni. Saattaa kuulostaa paatokselta ( ja sitä se ehkä vähän onkin ), mutta kirjoitan aina tunteella ja niin teen tänäänkin.
Mitä sitten jos arki ja työelämä vie voimia ja välillä väsyttää ? Niinhän se on joka asiassa. Ei siinä sen kummempaa ja miksen voisi viljellä nykyisessä työssäni ja arjen kohtaamisissa sitä ilotalon ideaa - heittää vettä myllyyn ja ottaa asioita huumorilla ja nauraa itselleni - sen kyllä osaan hyvin...
Kun elää liiaksi unimaailmassa ja vaalii vain haaveitaan, alkaa salamyhkäisesti heittämään energiaansa hukkaan ja käyttämään sitä niiden asioiden miettimiseen, joihin ei oikeasti kauheasti voi vaikuttaa. Realiteetit ovat mitkä ovat joten face the facts Susanna K .
Sataa vettä ja tuulee, ulkona on pimeää ja syksy on käsin kosketeltavissa.
Onneksi on karvakaveri ja perhe ja rakkaita ystäviä, joista saa iloa ja energiaa siihen asti, kunnes aurinko taas valaisee tienoot ja illat ovat kirkkaita ja merenpinta näkyy taas kunnolla.
Siihen asti, pidä kiinni sateenvarjostasi ja pakerra eteenpäin ja syö suklaata suruusi. Vuodenvaihteeseen on enää pieni hetki ja sen jälkeen päivä jälleen pitenee.
Lämmöllä, Susanna K
Kommentit
Lähetä kommentti