Valkoisia rappusia peittää mustaruskea noutajan karva. Ikkunat ovat pölystä harmaat ja nurkkia peittää erinäiset vaatekääröt ja tavarakasat. Keittiö on siivottu koska on äitienpäivä mutta muuten koti on kuin minä tahansa muuna päivänä näiden viimeisten viikkojen aikana, jolloin kokonaisvastuu on kaatunut tämän äidin harteille ja tämä äiti on mukavuudenhaluinen ja katsoo pyykkikasojen ja koirankarvojen yli. Hah ! Siitä saitte pölypunkit : kukoistakaa aivan rauhassa, ette te minusta ainakaan saa ylivaltaa! Miksi tähän on tultu ? Nooh... Meillä asuu nyt neljättä viikkoa sellainen saapasjalkakolli, joka jättää kulkiessaan peräänsä äänen joka kuulostaa kutakuinkin tältä : " Kop, kop, kop... " Ja " tömps, tömps, tömps " silloin kun mennään portaita. Ja teinit, nuo ihanat, rakkaat lapsukaiseni, jotka olen itse kasvattanut ( noh, saapasjalkakollin avulla tietysti ) ja jotka tänään odottivat minua iloisena kotiin minilomalta, vetäytyvät vaihvihkaa takavasemmalle jos uhkaa ...

Istun hiljaa kotona ja katselen, kuinka saippuakuplamaiset valot leijuvat hitaasti lattialla ja seinillä. Aurinko paistaa pikku ikkunasta ja osuu vuorikristallikiteeseen, jonka olen ikkunaan aikaa sitten ripustanut. Nuo pienet sateenkaaren väreissä hiljaa liikkuvat kuviot tuovat mieleeni rauhan. En tiedä mistä se rauhallisuus tulee tarkkaan ottaen mutta joku jännä vaikutus  noilla liikehtivillä  väreillä mieleeni kuitenkin  on. Tuo fiilis tulee erityisesti mieleen tänä vappuna kun kotona asuu ns. saapasjalkakolli (jalkaoperaatio) ja lisäksi  hoitokoira joka iloisesti kieppuu ja kirmailee omamme parina. Vietit on suuret koirilla. Oma uroomme pyrkii vähän väliä tekemään tuttavuutta siskonsa peräpään kanssa vaikka joka kerta siitä häntä ojennankin. Ei ymmärrä tuo karvakuono että samaa sukua ja samasta sisarusparvesta tässä ollaan. Koira rukka ! Maailma ympärillä muuttuu ja oma työnkuvakin hahmottuu pikkuhiljaa. Torstaina sanoin hei heit aivan ihanalla...

Jätä pullon pohjalle tilkkanen, jätä yksi kortti hihaan, jätä nauru kansoittamaan yksinäinen huone, jätä tuoksu yöllä tyynyliinaan, jätä jotain pientä kasvamaan järkyttävän suureksi, jätä niin paljon itsestäsi, ettet enää koskaan ole kokonainen. -Tommy Tabermann- /Positiivarit-   Elämän ylin onni on varmuus siitä, että sinua rakastetaan sinun itsesi takia - tai tarkemmin sanottuna, itsestäsi huolimatta. Victor Hugo   Kun näit vesitilkan kutsuit sitä mereksi Kun näit hiekanjyvän sanoit sitä vuoreksi Leivän piti olla mustaa, oikeaa, ja rakkauden paitsi ikuista niin syvää että siihen saattoi hukkua Tommy Tabermann     Millään kirjaimin ei Elämää voi kirjoittaa yhtä kauniisti kuin noilla viivoilla, rypyillä sinun kasvoillasi Tommy Tabermann Linssin takana... <3

On vierähtänyt tovi siitä , kun olen tänne kirjoitellut. Elämä on vienyt mennessään ja viikonloput ovat olleet täynnä kaikenlaista opiskelua ja muuta touhua. Tässä välissä huhtikuu on saapunut purjehtien sisään ja luonto on valmistautunut ottamaan kesän vastaan avoimin mielin. Jäät ovat lähteneet ja pääsiäisenä tekemäni matka Ruotsin Lappiin on muisto vain. Niin paljon kaikenlaista itua on lähtenyt elämään, että välillä on vaikea pysyä paikoillaan ja vain olla.  Maalaaminen on tänä keväänä jäänyt selvästi vähemmälle kuin viime vuonna mutta sitäkin enemmän olen harjoitellut erilaisia mielikuvatekniioita ja myös vuorovaikuttamista ja sanallista ja sanatonta viestintää. Olen sukeltamassa yhä syvemmälle NLP :n maailmaan ja olen äärettömän onnellinen, että olen tuon maailman vihdoinkin löytänyt. Viime viikonloppuna kävimme läpi arvojamme ja huomasin,että omat arvoni ovat kutakuinkin tasapaino, ilo ja lapsenmielisyys. Noita kaikkia kun saan käyttää , kokea ja elää sekä töissä - ett...

Suljen silmäni ja hengitän syvään keuhkojeni täydeltä happea. Luon silmieni eteen tilanteen, jossa olen kokenut turhautumista, kiukkua ja ärtymystä. Sen jälkeen avaan silmäni ja ravistelen käsiäni, harteitani ja havainnoin ympäristöäni. Tämän jälkeen luon silmieni eteen positiivisen kuvan perheestä, joka pelaa iloisena lautapeliä merenranta maisemassa, nauraen ja keppostelen iloisesti laskevan auringon luodessa oman loisteensa maisemaan. Pidän tuon ihanan, rauhallisen ja kutkuttavan tunteen mielessäni ja  mielikuvissani ja palaan taas tähän aikaan ja paikkaan ja avaan silmäni. Seuraavaksi luon mieleeni " ankkurin , " joka voi olla kynän napautus tai sormien nyrkkiin puristus tai vaikka käden painallus vasten jalkaa. Kun ankkuri on tehty, suljen taas silmäni, luon kasvojeni eteen mielessäni tuon raivostuttavan tilanteen, puristan käteni kevyesti nyrkkiin ja annan tuon suojakuvan tulvia ikävän tilanteen päälle, peittää sen lopulta kokonaan ja viedä mennessään kiukun ja turhautu...

Wouuuu!!! Olen rakastunut päätäpahkaa ja alan kohtapuoliin vaihtamaan nahkaa koska uusi on tulossa, ituja jo alla, vaikken lappiin nyt päässykkään eikä maisemana oo tunturi Salla...   Syke on koholla ja mieli laukkaa jo malttamattona ja odottaa uutta viikonloppua ja uusia oppeja. Olen aloittanut NLP practisioner kurssin ja sen ensimmäiset kaksi päivää imaisivat minut heti maailmaansa! Voisin huutaa nyt taas turuilla ja toreilla ja toitottaa tätä ilonasanomaa jonka itse olen saanut opettajaltani kuulla. Voe vide miten hauskaa ja jännää ja kutkuttavaa samalla kertaa!!! Nyt ymmärrän, miksi taon päätäni vähän väliä seinään ja miksi seinä vaan kestää ja kestää eikä koskaan luihistu eikä anna periksi: Minulla on oppi- ja kasvuvuodet menossa, kirjaimellisesti enkä voi luovuttaa koska sitten oma kehitysprosessini jää kesken ja joudun jossain vaiheessa elämää kuitenkin kohtaamaan nuo hetket, tapahtumat ja ihmiset, jotka suistavat tätä " minä junaani " vähän väliä raiteilta....

Olen päättänyt nyt ryhdistäytyä ja ottaa oman elämäni ohjat käsiini. Johan tuossa itsesyytöksen meressä tuli ihan riittävästi kroolattua muutaman viikon ajan. Eikä kukaan muu voi tehdä muutosta käyttäytymiseeni kuin minä itse. Kasvatan siis jälleen vähän paksumpaa nahkaa ( erityisesti tuon pehmeän ja joustavan vyötäröni ympärille ! ) jotta kestän elämän tyrskyt ja roiskeet entistä paremmin. Menin ( taas noin sadannen kerran ) vanhanaikaiseen lankaan ja aloin kulkea päätäni riiputtaen kun sain pieniä arjen kitkoja eteeni.   Hyvä ystäväni ja kollegani herätti minut vihdoin itseni ympärille rakentamastani kuralammikosta polskimasta ja käänsi katseeni realistiseen minääni, jonka asenne on yhä se " can do " ja " mä osaan " eikä se  "vitsimäoonsurkeeenkäoohyvämissään" jonka yritin ottaa omakseni mutten sitten ihan täysin onnistunutkaan. Olen siis parantunut tuosta itsesyyttelyn suosta ja hakenut energiaa ja voimaa metsästä, puista ja kauniista iltaruskosta. Ei...