Tämä karvaherra ei päässyt matkaan mukaan koska sen piti esittää rotuaan uljaana näyttelyssä samaan aikaan :)  Viime viikon perjantaina töiden jälkeen starttasimme automme ja suuntasimme ukkoni kanssa kaksin kohti luonnon rauhaa ja kahdenkeskistä  "parisuhderetriittiämme". Saavuimme iltapimeässä keskelle metsätietä ja Orilammen majaa, jossa yövyimme ensimmäisen yömme. Siinä tavaroita autosta kohti resepsuunia kantaessamme, totesi mieheni, että olisipa mukava päästä saunaan. Mietimme sitten ääneen, että jos koko paikka aukeaa vasta virallisesti seuraavana päivänä ja me olemme ainoat majoittujat tuona yönä (nii-in! voitteko kuvitella!) niin ehkä saunaosasto olisi suljettu meiltä tuona iltana. Repoveden ihanuuksia <3   Astuimme sisään ja aloin täyttämään matkustaja ilmoitusta, kun tämän leppoisan perheyrityksen jäsen kysyi siinä tiskin takana, että: ” Haluaisitteko muuten mennä savusaunaan tänä iltana? Meillä on siellä juuri yksityistilaisuus ja sauna olis...

Aamupäivän pilvien ja sateen jälkeen koitti jälleen kaunis ja aurinkoinen ilta. Mieleni kiemuroissa muhi jo pikkuhiljaa arkeen paluu ja työkuviot sekä syksyn NLP kurssit ja muut ajankohtaiset asiat. Mutta vielä sain nauttia muutaman päivän äitimaan kosketuksesta, luontoyhteydestä ja ahmia huikean kuvaamattoman kaunista Suomen saaristoa kaikki aistini täyteen… Kun satoi, satama hiljeni ja purje-ja moottorialusten miehistöt vetäytyivät kansien ja kuomujen alle kuin Espanjansiruetanat hellettä pakoon. Satamassa kuului vain sateenropina. Pienen satamapuodin avoinna oleva vanha veräjä yritti houkutella parhaansa mukaan sisälleen ohikulkijoita mutta ilman tulosta. Kun pilvet sitten illemmalla haihtuivat ja sade lakkasi, alkoi rannassa käydä melkoinen kuhina, kun pienet ja vähän suuremmat lomalaiset kuoriutuivat kosteista koloistaan aurinkoon ja valoon.  Alkoi uuttera veneiden sisuksien kuivattelu ja käyskentely laiturilla, venerannassa, luontopoluilla, kappelilla ja ih...

" Äiti, nyt sä näytät kyllä tosi vanhalta" sanoo 15 vuotias tyttäreni minulle saapuessamme hissiin, ja jatkaa " odota, mä otan susta kuvan ! " kuuluu " räps " ja ruudulle ilmestyy minun meikittömät ja maksaläiskien värittämät kasvoni. Kasvoni, jotka on uitettu ensin meressä, kyllästetty suolalla ja sen jälkeen sukellutettu klooriveteen hotellimme ulkoaltaaseen. Kyllä, minunkin mielestäni olen joskus näyttänyt tyttäreni napsimissa kuvissa hehkeämmältä ! Olen siis lomamatkalla ja syksyn mittaan kertyneen työpaineen ja - stressinpurkumatkalla perheeni kanssa Arabiemiraattien Dubaissa. Sää on suosinut meitä ja rantaa kulkiessani oloni on levännyt ja rento, ajatukset soljuvat vapaina ja aurinkorasva tirisee. Olen päättänyt jo heti lenkokoneessa ( tai oikeastaan paljon ennen matkalle lähtöä), että tämän loman tavoitteeni ovat 1) olla valossa 2)maata auringossa ja ruskettaa kalpeaa hipiääni ja 3) lukea mahdollisimman monta romaania. Otsani kuumotus kertoo se...

Aamu alkaa haukotellen. Koira ei syö, koska sen rakas hoitaja on suorittamassa työelämään tutustumistaan, koko viikon ajan. Ihmettelemme tilannetta puolisoni kanssa ääneen. Voiko koirakin surra ja siksi jättää syömättä ? Ripustamme tai puolisoni ripustaa, värikkäitä jouluvaloja sinne tänne. Parvekkeella palaa yhdet ja porraspielessä toiset. Josko ne antaisivat vielä sen tarmon, mitä näihin muutamaan viikkoon ennen joululomaa tarvitaan. Keskustelin tässä taannoin syvällisesti erään henkilön kanssa työstä ja kunkin soveltuvuudesta kuhunkin työtehtävään. Hän aloitti lauseen jotenkin näin : " Joskus, kun oikea työ löytää juuri oikean tekijänsä, niin on kuin tuo työntekijä puhkeaisi kukkaan. " Jäin tuota miettimään ja mietin asiaa omalta kohdaltani. Olenko nyt kukassa vai vasta nupussa vai ehkä jo ylikukkinutkin tähän rooliini ? Kenpä sen tietäisi. Tämä arjessa taiteilu vaatii välillä vaan niin kovasti tavallaan luovuutta ja tavallaan rationaalista ajattelua ja organisointi...

Vuosi opintovapaan jälkeistä aikaa takana. Vuosi on pitänyt sisällään itkua ja naurua, optimismia ja vähän välillä kauhuakin. Silti olen selvinnyt tähän päivään ja eilisiin pikkujouluihin asti jokseenkin kunnialla. Väsymys ja pienoinen epätoivo, josta vuodatin tuossa aiemmin, on poistunut ja tilalle on jälleen tullut hallinnan ja tasapainon tunne. Olen kasvanut henkisesti monta vuotta ja oppinut erinäisiltä ihmisiltä ja erinäisistä ihmisitä paljon. Kuningasidea on kirjoittanut jo tunteenikin sanoiksi Enemmän Duoo ku Sooloo kipaleessaan seuraavasti :  "  Sisko älä luovuta vielä Me ollaan vihdoin oikeella tiellä Matka on pitkä ja kivinen Mutta älä pelkää Mä otan sut vaikka reppuselkään Ja puolet sun huolistasi kannan Säkin tekisit mulle niin Älä luovuta vielä Älä anna uskoasi ihmisiin Vielä tulee muutokset murheisiin..." Huomaan, että olen puurtanut ihan liikaa yksin ja unohtanut, mikä mahtava kollegiaalinen verkosto minulla on koko vuoden ollut ymp...

Vierailu tuttujen  sukulaisten luona sai minut putoamaan jostain korkealta maan tasolle. Ehkä oli jo aikakin huomata, että haaveet, joita olen vaalinut nyt toista vuotta, ovat todellakin vain haaveita ja todellisuus on ihan toisenlainen. Voin vitsailla Ilo(N)talostani mutta realiteetit ovat sen kaltaiset, että arkeen tuo haave ei taida pesiytyä lainkaan. Omenapuut ja vanha kyläkoulu jokeen ulottuvine pihoineen saa jäädä. Olkoot sitten niin, että saan sen mistä luovun tai hyväksyn sen mitä en voi muuttaa, joka tapauksessa suuntaan tarmoni jatkossa ihan toisiin juttuihin ja nöyränä nielaisen lytistyneen itsetuntoni. Saattaa kuulostaa paatokselta ( ja sitä se ehkä vähän onkin ), mutta kirjoitan aina tunteella ja niin teen tänäänkin. Mitä sitten jos arki ja työelämä vie voimia ja välillä väsyttää ? Niinhän se on joka asiassa. Ei siinä sen kummempaa ja miksen voisi viljellä nykyisessä työssäni ja arjen kohtaamisissa sitä ilotalon ideaa - heittää vettä myllyyn ja ottaa asioita huu...

Ähkin ja puhkin pilates salin lattialla. Ohjaaja tulee korjaamaan asentoani, joka on kylkinousussa vähän kallellaan. Auts ! Ai toltako tuon liikkeen pitäisikin tuntua ja tuntuuhan se... Seuraavaksi kaikki jumpparullan päälle makaamaan selälleen ja siitä hitaasti selkä pyöreänä istumaan ja yhtä hitaasti selkä pyöreänä takaisin rullan päälle. Aloitan liikkeen ja  hengitän ja puhallan ulos ja kun alan jännittää vatsalihaksiani ja nousta, niin mitään ei tapahdukaan. Tasapaksu lautaselkäni makaa kuin liimattu tuossa rullassa kiinni eikä liikahdakkaan. Yritän uudestaan ja vähän kädellä lattiasta apua työntäen pääsen kuin pääsenkin ylös ja istumaan rullan päälle mutta siihen se liike sitten jääkin, sillä jälleen, kun pitäisi hitaasti laskeutua selinmakuulle tuon kiikkerän rullan päälle, pettää tasapaino ja koko liike hajoaa ja jää kesken. Ja tietysti kaikki muut naiset ympärilläni nousevat kepeästi ohjaajan mallia noudattaen ylös ja takaisin alas vaikka heillä kaikilla on allaan tuollaine...

Sydämeni laukkaa villisti ja ajatukseni leijuvat jälleen kerran tulevaisuus pilvissä. En malttaisi istua, rauhoittua, asettua mihinkään vaan haluaisin toteuttaa itseäni, kirjoittaa, laulaa, maalata ja nauraa nyt heti ja kokoajan. Kun oikeat ihmiset löytävät toistensa luo, purkautuu ilmoille mieletön energialataus. Positiivinen energia, joka kannattelee ja antaa voimaa vaikka yöunet jäisivätkin niukoiksi tai vaikka selässä tuntuisi aamukankeutta. Yritän pysyä nahoissani, tiskaan, laitan pyykkejä koneeseen, petaan sängyt ja keitän kahvia rakkaalleni. Silti tuo positiivinen tykytys jatkuu ja jatkuu ja ystäviltä saatu energia on kuin huume suonissani jota täytyy saada heti lisää ja lisää ja lisäää… Ymmärrän tavallaan minkä vain riippuvuuden pauloissa eläviä, tuo koukutuksen tunne on ylenpalttinen ja vie koko ajatusmaailman mukanaan. Arki. Otan arjen ristiriidat haasteena ja oman itseni kehittymisen paikkana. Olen saanut erittäin hyviä vinkkejä couchiltani, miten tietynlaiste...