Wouuuu!!! Olen rakastunut päätäpahkaa ja alan kohtapuoliin vaihtamaan nahkaa koska uusi on tulossa, ituja jo alla, vaikken lappiin nyt päässykkään eikä maisemana oo tunturi Salla...   Syke on koholla ja mieli laukkaa jo malttamattona ja odottaa uutta viikonloppua ja uusia oppeja. Olen aloittanut NLP practisioner kurssin ja sen ensimmäiset kaksi päivää imaisivat minut heti maailmaansa! Voisin huutaa nyt taas turuilla ja toreilla ja toitottaa tätä ilonasanomaa jonka itse olen saanut opettajaltani kuulla. Voe vide miten hauskaa ja jännää ja kutkuttavaa samalla kertaa!!! Nyt ymmärrän, miksi taon päätäni vähän väliä seinään ja miksi seinä vaan kestää ja kestää eikä koskaan luihistu eikä anna periksi: Minulla on oppi- ja kasvuvuodet menossa, kirjaimellisesti enkä voi luovuttaa koska sitten oma kehitysprosessini jää kesken ja joudun jossain vaiheessa elämää kuitenkin kohtaamaan nuo hetket, tapahtumat ja ihmiset, jotka suistavat tätä " minä junaani " vähän väliä raiteilta....

Olen päättänyt nyt ryhdistäytyä ja ottaa oman elämäni ohjat käsiini. Johan tuossa itsesyytöksen meressä tuli ihan riittävästi kroolattua muutaman viikon ajan. Eikä kukaan muu voi tehdä muutosta käyttäytymiseeni kuin minä itse. Kasvatan siis jälleen vähän paksumpaa nahkaa ( erityisesti tuon pehmeän ja joustavan vyötäröni ympärille ! ) jotta kestän elämän tyrskyt ja roiskeet entistä paremmin. Menin ( taas noin sadannen kerran ) vanhanaikaiseen lankaan ja aloin kulkea päätäni riiputtaen kun sain pieniä arjen kitkoja eteeni.   Hyvä ystäväni ja kollegani herätti minut vihdoin itseni ympärille rakentamastani kuralammikosta polskimasta ja käänsi katseeni realistiseen minääni, jonka asenne on yhä se " can do " ja " mä osaan " eikä se  "vitsimäoonsurkeeenkäoohyvämissään" jonka yritin ottaa omakseni mutten sitten ihan täysin onnistunutkaan. Olen siis parantunut tuosta itsesyyttelyn suosta ja hakenut energiaa ja voimaa metsästä, puista ja kauniista iltaruskosta. Ei...

Olen pyrkinyt asettamaan itseäni liian ahtaaseen ja teräväkulmaiseen muottiin nyt 15 kuukauden ajan. Noihin kuukausiin on mahtunut itkua, naurua, huutoa ja laulua.  Välillä uskoni tekemiseen on ollut " ihan jees " ja välillä taas usko hiipunut itseäni ja omia vahvuuksiani kohtaan painaen minun ryhtini kasaan ja aiheuttaen hetkellisen palan tunteen rintaani( mutta tämänhän jo tiedätkin jos olet lukenut vuodatuksiani aiemminkin :) ) . Voiko keski-ikäistyminen ja oman itsensä etsiminen olla näin haastavaa?! Jatkuva mukavuusrajojen reunoilla kävely on aiheuttanut välillä yöllisiä hikoiluja ja välillä vääriä sanavalintoja suupieliini silloin, kun sopivilla sanavalinnoilla olisi ollut nimenomaan ratkaiseva merkitys.  Tiedän, että olen jotain tehnyt hyvinkin ja oikein viimeisen 15 kk:n aikana. Tiedän myös, että elämässäni on ihmisiä, joilta saan tukea ja kannustusta ja jotka ymmärtävät tätä helmeilevää ja aaltoilevaa persoonaani, jota ei voi valjastaa teräväkulmaiseen muottii...

" Teen vaan vähän hommia alta pois että saisin vihdoinkin sen junanvaunun kiinni, jonka perässä olen taas juossut monta viikkoa... " ajattelin melkein ääneen ja käynnistin työkoneeni. Seitsemän tuntia myöhemmin toinen teineistäni kysyi että " äiti ootsä istunut siinä koko päivän ? ! " Kello oli 18.00 lauantai iltana ja näppäimistö oli käynyt kuumana koiran aamulenkin jälkeen lähes taukoamatta. Olin syönyt huonosti {aivan ihania esipaistettuja korvapuusteja ja maukkaita uunileipiä!} ja unohtanut juoda vettä sen parin teekupillisen lisäksi. Sainko junanvaunun kiinni tuolla vapaa-ajan uhraamisella työn teolle ? No en ! Mutta ehkäpä olin tuon naputtelun tarpeessa, kenties... Kun nousin vihdoinkin lauantai iltana tuosta jäykkäselkäisestä tuolista ja venyttelin, alkoi maailma kieppua silmieni edessä koska kaikki paikat olivat niin junturassa. Suunniteltu salikeikka jäi haaveeksi ja tartuin imuriin ja aloin lähes vimmatusti metsästämään  karvatupsuja, joita oli joka p...

Lämpömittari näyttää -16C pakkasta ja koti on hiljainen. Ulkona aurinko on vasta ajatuksena itäisen taivaan rannassa. Herään siihen, kun puolisoni tulee viereeni toisesta huoneesta, vierasvuoteen sylistä ( olen kuulemma kuorsannut... taas ! ) . Kello on vasta 6.15 lauantai aamuna ja hän on ollut hereillä jo viidestä lähtien. Mikä ihmeen keski-ikäistyminen ja unen karkaaminen meitä kahta oikein vaivaa?! Mietin miten aamuni viettäisin ja hetken tepastelun jälkeen asetun teekuppini kanssa makkariin , istahdan sängylle siippani viereen ja otan läppärin syliin. Siinä mieheni jo onkin, oman läppärinsä kanssa ja naputtelee keskittyneen näppäimiä kirjoittaen jotain intensiivisesti. Hiljainen "täp täp täp" täyttää makuuhuoneen äänimaailman kun muuten kodissa on vielä hiljaista, karvakaverikin nukkuu ja naapureista ei kuulu hiiskaustakaan. Avaan koneeni aikomuksena tehdä pari työraporttia  pois mielestä ajelehtimasta kun ei kerran nukuta. Odotan ohjelman käynnistymist...

" Äiti, nyt sä näytät kyllä tosi vanhalta" sanoo 15 vuotias tyttäreni minulle saapuessamme hissiin, ja jatkaa " odota, mä otan susta kuvan ! " kuuluu " räps " ja ruudulle ilmestyy minun meikittömät ja maksaläiskien värittämät kasvoni. Kasvoni, jotka on uitettu ensin meressä, kyllästetty suolalla ja sen jälkeen sukellutettu klooriveteen hotellimme ulkoaltaaseen. Kyllä, minunkin mielestäni olen joskus näyttänyt tyttäreni napsimissa kuvissa hehkeämmältä ! Olen siis lomamatkalla ja syksyn mittaan kertyneen työpaineen ja - stressinpurkumatkalla perheeni kanssa Arabiemiraattien Dubaissa. Sää on suosinut meitä ja rantaa kulkiessani oloni on levännyt ja rento, ajatukset soljuvat vapaina ja aurinkorasva tirisee. Olen päättänyt jo heti lenkokoneessa ( tai oikeastaan paljon ennen matkalle lähtöä), että tämän loman tavoitteeni ovat 1) olla valossa 2)maata auringossa ja ruskettaa kalpeaa hipiääni ja 3) lukea mahdollisimman monta romaania. Otsani kuumotus kertoo se...