Vuosi opintovapaan jälkeistä aikaa takana. Vuosi on pitänyt sisällään itkua ja naurua, optimismia ja vähän välillä kauhuakin. Silti olen selvinnyt tähän päivään ja eilisiin pikkujouluihin asti jokseenkin kunnialla. Väsymys ja pienoinen epätoivo, josta vuodatin tuossa aiemmin, on poistunut ja tilalle on jälleen tullut hallinnan ja tasapainon tunne. Olen kasvanut henkisesti monta vuotta ja oppinut erinäisiltä ihmisiltä ja erinäisistä ihmisitä paljon. Kuningasidea on kirjoittanut jo tunteenikin sanoiksi Enemmän Duoo ku Sooloo kipaleessaan seuraavasti :  "  Sisko älä luovuta vielä Me ollaan vihdoin oikeella tiellä Matka on pitkä ja kivinen Mutta älä pelkää Mä otan sut vaikka reppuselkään Ja puolet sun huolistasi kannan Säkin tekisit mulle niin Älä luovuta vielä Älä anna uskoasi ihmisiin Vielä tulee muutokset murheisiin..." Huomaan, että olen puurtanut ihan liikaa yksin ja unohtanut, mikä mahtava kollegiaalinen verkosto minulla on koko vuoden ollut ymp...

Olin taas samassa tilanteessa kun muutama kuukausi sitten. Ajoin autolla töihin rinnassani puristava tunne ja kurkussani pala. Yöllä olin herännyt johonkin 2.30 ja pyörinyt siitä eteenpäin tovin. Edellinenkin yö oli ollut vähän levoton ja väsymys painoi silmissäni kun tuijotin mustaa tietä tuulilasinpyyhkimien heiluessa hulluna näkökentässäni. Käänsin Spotifyn kovemmalle ja hain voimaa Vain Elämää sarjan sankareista Antti Tuiskusta, Sannista, Vicky Rostista ja muista. Kun Antin kaunis ja rauhallinen ääni alkoi kertomaan silmiin nousevista kyyneleistä, puhkesivat minunkin kyynelkanavani. Rinnan puristus tihkui pisara pisaralta ulos.  Siinä sitten niiskutin ja puristin rattia. Viikon väsymys valui poskilleni vaikka olin kovasti yrittänyt ryhdistäytyä, hengittää syvään ja ankkuroida itseni tiukasti sinne ihanaan saareen, josta kesällä sain niin paljon energiaa. Pääsin työpaikalle turvallisesti ja parkkeerasin autoni monen muun auton viereen. Pyyhin silmäkulmani ja mielessäni val...

Vierailu tuttujen  sukulaisten luona sai minut putoamaan jostain korkealta maan tasolle. Ehkä oli jo aikakin huomata, että haaveet, joita olen vaalinut nyt toista vuotta, ovat todellakin vain haaveita ja todellisuus on ihan toisenlainen. Voin vitsailla Ilo(N)talostani mutta realiteetit ovat sen kaltaiset, että arkeen tuo haave ei taida pesiytyä lainkaan. Omenapuut ja vanha kyläkoulu jokeen ulottuvine pihoineen saa jäädä. Olkoot sitten niin, että saan sen mistä luovun tai hyväksyn sen mitä en voi muuttaa, joka tapauksessa suuntaan tarmoni jatkossa ihan toisiin juttuihin ja nöyränä nielaisen lytistyneen itsetuntoni. Saattaa kuulostaa paatokselta ( ja sitä se ehkä vähän onkin ), mutta kirjoitan aina tunteella ja niin teen tänäänkin. Mitä sitten jos arki ja työelämä vie voimia ja välillä väsyttää ? Niinhän se on joka asiassa. Ei siinä sen kummempaa ja miksen voisi viljellä nykyisessä työssäni ja arjen kohtaamisissa sitä ilotalon ideaa - heittää vettä myllyyn ja ottaa asioita huu...

Ähkin ja puhkin pilates salin lattialla. Ohjaaja tulee korjaamaan asentoani, joka on kylkinousussa vähän kallellaan. Auts ! Ai toltako tuon liikkeen pitäisikin tuntua ja tuntuuhan se... Seuraavaksi kaikki jumpparullan päälle makaamaan selälleen ja siitä hitaasti selkä pyöreänä istumaan ja yhtä hitaasti selkä pyöreänä takaisin rullan päälle. Aloitan liikkeen ja  hengitän ja puhallan ulos ja kun alan jännittää vatsalihaksiani ja nousta, niin mitään ei tapahdukaan. Tasapaksu lautaselkäni makaa kuin liimattu tuossa rullassa kiinni eikä liikahdakkaan. Yritän uudestaan ja vähän kädellä lattiasta apua työntäen pääsen kuin pääsenkin ylös ja istumaan rullan päälle mutta siihen se liike sitten jääkin, sillä jälleen, kun pitäisi hitaasti laskeutua selinmakuulle tuon kiikkerän rullan päälle, pettää tasapaino ja koko liike hajoaa ja jää kesken. Ja tietysti kaikki muut naiset ympärilläni nousevat kepeästi ohjaajan mallia noudattaen ylös ja takaisin alas vaikka heillä kaikilla on allaan tuollaine...

Joka valitsee aseekseen sulan, höyhenen, kynänpätkän hän voittaa raudan ja teräksen hän voittaa ketään alistamatta ja surmaamatta. Hän kastaa sulkansa omaan vereensä ja piirtää kasvonsa taivaan kanteen. Tähdeksi tähtien äärettömyyteen. - Tommy Tabermann – ”äiti sun blogis on ihan ruosteessa" sanoi teinini minulle hetki sitten. ”sä oot kirjottanu tänne viimeksi 18.10," jatkoi hän. Siitä inspiroituneena haluan kertoa sinulle tämän päivän tarinani.    Viikko on ollut pitkä ja monivivahteinen. Työmaailmassa siis. Kaikenlaista tekemistä ja tapaamista ja kohtaamista ja aina ei ole mennyt kuten Strömsössä ja ergonomiakin on ollut ajoittain ihan surkea. Tällaisen väsyneen energian vallassa matkustin töistä couchingin kautta kotiin. Toivoin ajatuksissani,  että tulisi nyt jotain ihanaa ja positiivista tähän työarkeen, josta saisi taas hyvän potkun seuraavaan päivään. Astuin sisään oranssien penkkirivien täyttämään metroon ja katselin ovesta  ...