Skorpioni äiteen kanssa asuntokaupoilla

         

Jos et vielä tiedä, niin voin kertoa, että olen ihan lievästi astrologiaan hurahtanut ja tavallaan uskon, että tietyn tähtimerkin ihmisiä yhdistää tietyt asiat ja että tietyt tähtimerkit sopivat erityisen hyvin toisilleen jne. Tänään sain naureskella skorpioni äiteeni tempauksille ja temperamentille kun olimme vähän taas hupakkoreissulla kahdestaan. Koska koen nykyisin jo enemmän syvää sielunkumppanuutta äiteeni kanssa kuin perinteistä äiti-tytär – tunnetta, kuvaan tässä seuraavassa kirjoituksessani äitiäni nimellä Liisukka. Jos tiedät laulun ” tunnetko Liisukan, hei, hän rantaan pyykkiä vei…” niin voit hyräillä tuota sävelmää tätä lukiessasi.

Liisukka sai kesällä päähänsä, että nyt hän muuttaa takaisin lapsuuden maisemiinsa pohjanmaan lakeuksien syliin. Hän suunnitteli ostavansa sieltä omakotitalon johon voisi mahdollisesti sitten majoittaa väkeä vähän kuin bed & breakfast – periaatteella. Me, puolisoni ja muut lähisukulaiset, olimme jo vähän kauhuissamme: mitä Liisukka päättää niin se helposti pitää. Sanoi kuka mitä sanoi. Skorpioni siis. Noh. Tomerasti reipas Liisukka buukkasi itselleen pariin taloon esittelyt ja hyppäsi seuraavana aamuna Helsingistä lakeuksille vievään junaan ja tuli sitten iltajunalla takaisin. Ilman asuntokauppoja. Alun ostointo olikin matkalla laantunut ja Liisukka päätti vielä tämän kerran jäädä omaan kotiinsa pk- seudulle ja lähemmäs sukulaisiaan ja lapsiaan.

Olin itse merillä kun tästä tempauksesta kuulin ja huokasin helpotuksesta. Hetkeksi. Liisukka nimittäin olikin pohtinut asiaa ja mietti nyt että jos kuitenkin ostaisi sen talon mutta vähän lähempää. Minä sitten innoissani aloitin talosivustoilla surffailun ja esittelin eri talokandidaatteja Liisukalle. Tällöin Liisukalle kuitenkin tuli vastareaktio ja koko asian totuus alkoi valjeta hänelle pikkuhiljaa. ”Koska säkin Susanna aloit olla niin innoissasi, tuli mun talokauppa asia todeksi ja yhtäkkiä en enää halunnutkaan muuttaa kokonaan pois.”  Minä jatkoin kuitenkin asuntojen etsintää koska ” voisinhan mä ottaa lainaa ja ostaa sen talon kesämökiksi ja kattoa miten siellä viihdyn. ostaisin sen täältä lähempää, ehkä pk- seudun tuntumasta kuitenkin.”

Tähän väliin sattuikin sitten minun aamulenkkini nelijalkaisen kanssa. Vein Liisukalle jälleen yhdestä mummonmökistä esitteen ja usutin häntä lähtemään sitä katsomaan. Pari päivää mietittyään Liisukka osti idean ja niin lähdimme huristamaan kohti Salon seutua ja Helsingintie 4 tuhatta jotain taloa.

Vesi ropisi mukavasti tuulilasiin ja kun pääsimme perille, löysimme itsemme suloisen, pienen ja punamultamaalisen talon pihasta. Talon edessä aukeni kullankauniit, puidut viljapellot ja joka puolella oli vihertävää metsää ja kauniita koivuja paitsi…talo oli aivan tien numero 110 kupeessa ja liikenteen äänet kivasti tekivät oman lisänsä tuohon muuten niin kauniseen maisemaan. Et silleen. Kävelimme rohkeasti sisään taloon välittäjän perässä. Oven avautuessa päällemme vyöryi vuosien tupakoinnin jälkeinen terva ja häkä. Saatoimme vain kuvitella, kuinka häkä ja terva tupsahteli seinien ja listojen väleistä kuten paatuneen tupakkaeukon tai – ukon keuhkojen seinämistä ikään.

Noup. Samassa paketissa ei voi saada hyvää ja halpaa. Ei asunnoissa eikä gurmee ruo`issa tai juuri missään muussakaan. Kiitimme välittäjää ja ristimme kätemme jotta ukkonen ei sattuisi sillä kertaa tuon jonkun entisen asunnon päälle. Se olisi saattanut tehdä selvää jälkeä noista ajan ”patinoimista” ja tervan kellastamista sähköjohdoista.

”Ihanaa mennä omaan kotiin! Mun ei tarvi nyt yhtään enää miettiä ja murehtia sitä asunnon ostamista ja muuttoa ja mahdollista remonttia tällä kipeellä olkapäällä ja polvella! ”Totesi Liisukka kun starttasin auton kotia kohti. ”Hyvä että sä Susanna rupesit niin aktiiviseksi tässä asuntoasiassa. Mä tajusin että se on nyt todellista ja sitten mua alkoi se stressata enkä enää halunnutkaan muuttaa! ”Nauroimme ja ajoimme pari kilometriä eteenpäin jolloin Liisukka taas:” mutta sellasen pienen (tässä vaiheessa räjähdimme molemmat jo heti nauramaan hillittömästi! )… auton mä voisin kyllä ostaa! ” ja nauru jatkui ja minä puolestani totesin, että ” tai sellaisen pienen koiran voisit ostaa, sitä varten ei tarttis ottaa ees lainaa! ”

Ajaa pöräytyimme kotiin, äiti-Liisukka ja mä- molemmat yhtä hassuja – ainakin meidän mielestä! Ja kun kaarsin Liisukan siihen kotitalon pihaan, totesi hän vielä kerran haltioituneena: ” Aiku ihanaa mennä omaan kotiin tonne neljänteen kerrokseen! Nyt mä voin rauhassa mennä sinne syksyn kurssille ja unohtaa koko asunto-ostot..”