Siirry pääsisältöön

Kun maailma pysähtyy

Olen pyrkinyt asettamaan itseäni liian ahtaaseen ja teräväkulmaiseen muottiin nyt 15 kuukauden ajan. Noihin kuukausiin on mahtunut itkua, naurua, huutoa ja laulua.  Välillä uskoni tekemiseen on ollut " ihan jees " ja välillä taas usko hiipunut itseäni ja omia vahvuuksiani kohtaan painaen minun ryhtini kasaan ja aiheuttaen hetkellisen palan tunteen rintaani( mutta tämänhän jo tiedätkin jos olet lukenut vuodatuksiani aiemminkin :) ) . Voiko keski-ikäistyminen ja oman itsensä etsiminen olla näin haastavaa?! Jatkuva mukavuusrajojen reunoilla kävely on aiheuttanut välillä yöllisiä hikoiluja ja välillä vääriä sanavalintoja suupieliini silloin, kun sopivilla sanavalinnoilla olisi ollut nimenomaan ratkaiseva merkitys.
 Tiedän, että olen jotain tehnyt hyvinkin ja oikein viimeisen 15 kk:n aikana. Tiedän myös, että elämässäni on ihmisiä, joilta saan tukea ja kannustusta ja jotka ymmärtävät tätä helmeilevää ja aaltoilevaa persoonaani, jota ei voi valjastaa teräväkulmaiseen muottiin ilman seuraamuksia. Näistä ajatuksista ammennan tarinaani tänään.
 


Pääni sisällä pyörii pieniä puroja. Puistattelee ajatuksia juroja. Josko joskus pääsisin tästä dilemmasta pois. Kaikki niin paljon hauskempaa ois.
Mitä tapahtuu kun maailma pysähtyy ja kaikki tyrskyt hetkeksi tyyntyy?
Mitä tapahtuu kun vettä ei enää saa vaikka elämännälkä on suuri ja nestettä yhä vaan  janoaa?
Mietteet on suuria ja painaa pään vaikka kepeänäkin tulevaisuuden välillä nään.
Siellä siintää haaveiden värikäs silta ja usvaiseen syleilyyn päättyy kaukainen ilta,
on elo hersyvää ja ilo on työssä
paljon kokemuksia ja reikiä vyössä...
Toivoin hartaasti työmahdollisuutta ,
pari vuotta sitten,
johdon parissa uutta,
kun sen sain ja siinä olen ollut iholla
olen huomannut ettei aina hyvä ole olla edes isolla kiholla
ja herkän mielen ja intuition varassa kun matkaa taitan
ja itseni ja tuntosarveni likoon laitan, en pääsekään flouhun ja kukkimaan ,
ainoastaan lisää harmaita hiuksia saan...
Herkistelen ja väännän, mieleni tuhannelle kiemuralle käännän ja aistin, haistan, kuuntelen,
niin pitkään että lopulta enää ymmärrä mitään en...
... koska olen kuitenkin vain yksi pieni ihminen.
- Susanna K -
 
 jk. kuvat ovat kuvanäytteitä windowsin ( ?) kirjastosta .
Tunnisteet:

Kommentit

  1. kamomilla9. helmikuuta 2016 klo 18.18

    Blogi-pimennossa jo pidemmän aikaa olleena, en oo lukenut aikaisempia postauksiasi. Täytyy urakoida siis ne edelliset!

    ❤

    VastaaPoista
  2. Susanna K9. helmikuuta 2016 klo 20.56

    Voi Camomilla; en usko että olet jäänyt mistään paitsi ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Haaveita ja Lokki Joonatanin viisaita mietteitä

Haen sunnuntai aamun Hesarin haistellen samalla tuoreen kesän tuoksuja. Näen vaaleanvihreät koivun lehdet ja kirkkaan taivaan. Äkisti silmäni täyttyvät kyynelistä  ja mieleeni hiipii  voimakas yksinjäämisen tunne. Hengitän syvään, räpyttelen silmiäni, nielaisen ja palaan sisälle. Nelijalkainen karvakaveri tulee innostuneena ovelle vastaan ylisuurta pehmokoiraa roikottaen. Kahvinkeittimessä on vielä eilisen tahrat ja ruokapöytä on täynnä tavaraa. Aika pysähtyy ja kotona kaikuu vain vanhan pakastimen hiljainen ulina.     Mietin että mistä tuo kumma haikeus hiipi rintaani ja aiheutti noin voimakkaan tunnereaktion ? Johtuiko tuo rinnan puristava tunne siitä, että katsoin illalla Romeon ja Julian ja koin vahvasti heidän onnettoman rakkaustarinansa? Vai johtuiko se siitä, että sunnuntain jälkeen tulee maanantai ja uusi viikko ja uusi arki jossa ei ole hauskoja pihajuhlia eikä kepeää grillailua leppeässä kesätuulessa... Huikkaan...
2 kommenttia
Lue lisää

Tommy Tabermann ja minä rakkauden ja kevään huumassa

Ajelin kotiin True Heartsin NLP Master Prakkäri treeneistä kuunnellen  NRJ :n poppia joka tavoitti soljuvasti alitajuntani. Oloni oli tyttömäisen kepeä ja silmiini sattui fantastisen upeat kevään vihreät hiirenkorvat jotka kiusoittilevat ohikulkijaa puiden oksilla. Rakastan juuri tätä kevään aikaa! Ehkä siitä syystä menin naimisiinkin juuri näinä aikoina, toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla ja siitäkin on jo... hmm.... kohta 20 vuotta aikaa !Iik! Niin ne vuodet vierii. Tulla lähelle vaatii sinulta voimaa, paljon väkevää voimaa. Olla lähellä vaatii sinulta rohkeutta, paljon paljasta rohkeutta. Päästää lähelle, sisälle, vaatii sinulta vain uskoa toiseen ihmiseen. - Tommy Tabermann-   Tahtoisin kirjoittaa tähän ihan koko elämäni ja kaikki tuntoni mutta kriitikko minussa himmailee ja ilmoittaa, ettei kannata ihan kaikesta avauta, ihan ihan vielä, ainakaan ennenkuin asiat ovat virallisia ja julkisia ja oman mielen kiemuroissa jo varmasti päätettyjä. Mutta ...
4 kommenttia
Lue lisää

Meren raivoa ja lokakuun viimeisiä tyrskyjä

 Olimme kipparini kanssa vielä yhden kerran syysmyrskyissä merellä. Onneksi meidän rantautumispaikkaamme eivät nuo isot tyrskyt yltäneet vaan venhomme keinutteli siinä tyynen puolella hiljalleen puolelta toiselle. Keinuttelua ja lipalatusta oli kuitenkin senverran runsaasti,että tämä försti ei kyllä kovin sikeästi nukkunut paria viime yötä. Paluu kotiin ja kiinteän pöydän ääreen oli sanoinkuvaamattoman ihanaa tällä kertaa!  Mikä on tuo agressiivisuus ja hurja myrskyävä ja jollain muodoin vihainen energia mikä tuolla merellä myllertääkääkään ? Meri on aivankuin muuttunut ja hurjistunut jostain ja riehuu ja raivoaa heittäen vaahtopäitä ja sumusateita korkalle kallionlaelle jo parin vuorokauden ajan! Aurinko paistoi eilen hetken ja sitten illalla saapuivat pilvet  jotka vetivät maiseman entistä synkemmän näköiseksi ja joista sadekuurot kastelivat kalliot vaarillisen liukkaiksi. Luojan lykky, ettei tarvinnut olla tuolla puolen merta vaan siellä suojan puolella, veneen ...
Lähetä kommentti
Lue lisää