Istuin työpöytäni ääressä perjantai iltapäivänä kello 15:45. Tuijotin mitään sanomattomin silmin tuota tuttua näyttöä ja yritin epätoivoisesti etsiä paikkaa, mistä voisin lisätä lomakkeen henkilöstöhallintojärjestelmään. En löytänyt ja lopulta en enää tiennyt mitä olin etsimässä. Minun oli pitänyt lähteä töistä jo ajoissa 14 :n jälkeen vaan en lähtenyt. Rationaalinen ajatuskyky oli kaikonnut jo kauan sitten enkä enää saanut mitään järkevää aikaiseksi. Silti vain istuin ja istuin. Lopulta ymmärsin sulkea koneeni, nousta tuolista ja suunnistaa kohti aurinkoista iltapäivää. Pieni harmitus ja itsesyytös takaraivossa kävelin ajokkini kyytiin ja käynnistin moottorin. Samalla mietin että mitä järkeä tässä työn tekemisessä tälla tavoin oikein on ?
Ajoin kotiin ja ihmettelin taas että mitä sitten. Koti oli tyhjä ja ihmettelin sen tyhjyyttä. Äkkiä mieleni valtasi yksinäisyyden ja ikävän tunne ja vanha marttyyri meinasi väksin nostaa päätään. Luin some päivityksiä ihmisiltä, joilla oli hauskaa ystävä tekemissuunnitelmaa viikonlopulle ja huokaisin.Punnersin itselleni kuitenkin juoksukamppeet niskaan ja lähdin hölköttelemään tähtikirkkaan taivaan alle. Hölköttelin ja mietin tätä elämän kummallisuutta. Kevät on tullut ja valo on lisääntynyt huomattavasti. Silti tuo kaikki lisääntynyt aurinko ja valo saa jotenkin mielen levottomaksi. Alitajunta takuttaa mantraa " pitää mennä ulos, pitää mennä ulos, pitää mennä ulos koska on aurinkoista ja valoisaa vihdoinkin ! " Kuitenkin tekisi mieli valua pasiivisena sohvan rakoon ja kylpeä oman itsesäälinsä vallassa. No, juoksin eteenpäin ja pää hikisenä taputtelin itseäni olkapäille lenkin loputtua. Pääsin ulos, sain hien ja saattoin nyt nauttia hiljaisen kodin rauhasta.
On sunnuntai aamupäivä ja takana ihana vajaan parin tunnin metstä-rantalenkki reippaan ja elämää rakastavan karvakaverin kanssa. Aurinko paistaa mutta merituuli on vielä viileä ja tekee reippaasta kävelystä paikoin purevan. Hetkellisesti, tuolla metsän ja rannan sylissä, pääsen eroon arjen pienistä harmeista ja niiden pähkäilystä. Kuulen lintujen laulun ja näen taivaan sinen ja mieleni täytyy kiitollisuudella siitä, että olen, elän ja hengitän.
Viime vuonna keittiön ikkunaan asettamani vuorikristallit jakavat jälleen erivärisiä " saippukuplia " valkoisille keittiön seinille. Kuitenkin se tunne, mikä minulla oli viime keväänä, kun koko opiskeluvuosi oli vielä edessä, on poissa. Alanko pikkuhiljaa taipua tähän arkirytmiin ja muuttua takaisin entiseksi, suoratukkaiseksi " business minäksi ? " Taistelen vastaan ja jarraan minkä pystyn. Haaveeni Työnilon talosata alkaa haalistua ja painua taka-alalle. Olen itsenäinen työelämän taituri ja yritän luovia allokossa miten parhaaksi näen ja koen. Joskus punttini kastuvat ja nikottelen ja taas sovittelen, korjaan tilannetta ja joskus ratsastan voiton aallonharjalla. Näinköhän se menee, arki ja työ jatkossakin ...
...vai voisiko olla niin, että kun jäät sulavat ja meri on jälleen auki, puhdistuu minunkin ajatukseni ja selkeä suunnitelma arjen kulusta valuu aivoihini kuin sula voi kakkutaikinaan?
 |
| Syntymäpäiviä... |
Voikaa hyvin,
XoXoXo, Susanna K
Kommentit
Lähetä kommentti