Oi oivallusten aikoja !
Maaliskuun viikot ovat olleet jokseenkin raskaan energian
viikkoja. Autoon on tullut kolhuja ja itsetuntooni samoin. Kylmä business
maailma on osoittanut kovalla kädellä sen, mihin suuntaan business on menossa
ja miten isoja yrityksiä johdetaan. Olen joutunut katsomaan peiliin vähän väliä
ja miettimään, että onko minussa syy tapahtumaan vai onko minun tapahtumani
seuraus sattuneeseen. Itkupotku raivarit ovat käyneet mielessä mutta
lenkkipolku on vielä toistaiseksi auttanut purkamaan nuo negatiiviset energiat
kehostani. Pääsin jotenkin jo osan asioista yli, kunnes tuli revontulien
energeettiset säteilyt ja heti perään tuo auringonpimennys. Alan pikkuhiljaa
uskoa siihen, että nainen 44 v on yhä herkempi luonnon mullistuksille ja
arjesta poikkeavat energiat heilauttavat yhä herkemmin koko mielen ja kropan
raiteiltaan. Ehkä yö pyörimisillä ja
noilla luonnon kuvioilla voisi olla oikeasti jokin yhteys…
Kävin Ilon ja Valon markkinoilla etsimässä iloisten ihmisen
seuraa ja – energiaa. Saparot päässä astelin Vanhaan Satamaan ja innoissani
vilkuilin ympärilleni ja samalla mietin että wau – kohta pääsen aistimaan
kevään riemua ja kuplivaa iloa mikä ihmisistä kumpuilee vähän jo lämmittävän
auringon myötä. Kuljin kojulta kojulle, kuuntelin Aura luentaa ja nautin hyvästä
buffet lounaasta. Tommy Hellsten kertoi viisaita sanoja läsnäolon voimasta ja
vertasi ihmisiä osuvasti niihin ” jotka hyppäävät kosken kuohuihin, kulkeutuvat
virran mukana satuttaen itsensä kiviin ja oksiin ja silti jatkavat matkaansa ja
pääsevät lopulta pinnalle ja eteenpäin ” ja toisaalta niihin ” jotka vain
huutavat sieltä rantatöyräältä ohjeita toisille, mutteivät uskalla itse
heittäytyä virtaan mukaan.” Tommyn läsnäolo ja kertomukset läsnäolon voimasta
vaikuttivat ja vakuuttivat minut siitä, että olen oikealla polulla. Hyvä Tommy!
Lähtiessäni pois tuolta ” turhuuden torilta ” ymmärsin
äkkiä, että ihmiset, jotka tulivat noille markkinoille, eivät suinkaan olleet
ilon lähettiläitä itse (tai kyllä jotkut varmasti olivatkin), vaan tulivat
hakemaan keinotekoista iloa, jonka ovat hukanneet kauan sitten. Hymistelin itsekseni kun jaoin tämän suuren
oivalluksen ystävälleni. Suomi on puolet vuodesta kylmä ja pimeä ja
loskainenkin, joten ei kai voi olettaakaan, että ihmiset jaksaisivat olla
sisäsyntyisesti iloisia kuin ehkä vasta heinäkuun helteissä.
Tänään menin taas maalaamaan kun tuli viikolla sellainen
tunne, että kaikkea koettua on pakko mennä prosessoimaan luovaan porukkaan.
Sudin siinä aikani pensselillä ja talouspaperi tulluralla eikä mitään kuvaa
alkanut syntyä. Söin lounaan, join kahvin ja yhä sama kiukku ja turhautuminen pysyivät
kehossani, sama turhautuminen joka oli laskeutunut kehooni lähes heti,
ensimmäisen maalikerroksen kuivuttua. Kävin maalauspaikan takahuoneessa
vetämässä pienet sikeät (ai että muuten tuntui hyvältä vajota saman tien syvään rentoon nirvanan ! ).
Tämän jälkeen otin maalaukseni, ryttäsin sen ja menin vielä ulos, jossa kävelin
maalaukseni yli, hioin sitä sepeliin ja sen jälkeen karkeaan rappuharjaan,
johon yleensä kengät kurat pyyhitään. Kiukku alkoi helpottaa ja saatoin jo asetella
tuon maalauskankaan uudestaan pohjapahviin ja alkaa miettiä uutta
maalikerrosta. Mutta ei. Mitään ei syntynyt. Pääni oli aivan tyhjä ja käteni
halvaantuneet uuden kuvan tuottamiseen. Mielessäni laitoin koko maalaushomman
pakettiin ja syvimpään maan koloon ja kaikki ensimmäiset työnikin olin jo
silppuamassa paloiksi ja heittämässä sekajäteastiaan. Taide kielellä tätä
sanotaan kai symmetria paussiksi. Jotain uutta on tulossa (opettajani viisas
kommentti) ja siksi vanhan pitää kuolla ja turhauttaa ja jättää mielen
tyhjäksi. Siispä käärin tuon rytätyn työni rullalle ja lopetin tuon päivän
maalaushommani siihen. Autoon kävellessä mietin, palaanko enää koskaan tuohon
ihanaan rauhan tyyssijaani jossa olen niin paljon vuoden sisällä prosessoinut
asioita ja kehittänyt mieltäni yhä avoimemmaksi ja vastaanottavaisemmaksi.
Nyt on kulunut muutama tunti tuosta maalaushetkestä enkä
rehellisesti sanottuna vieläkään tiedä, maalaanko enää koskaan tai maalaanko
enää tänä vuonna tai maalaanko enää entisenlaisesti tänä keväänä. Symmetria
paussi. Piste.
Tänään viimeistään olen ymmärtänyt, että elämäntehtäväni on
oman, sisäisen rakkauteni jakaminen ja levittäminen kaikkialle, missä
milloinkin liikun. Jotenkin tämän viikon ja viikonlopun viisaiden ystävieni ja
– maalaustuttujeni (Tommyn sanoja unohtamatta) myötä minulle on myös
vahvistunut se tieto, että tulen pärjäämään työelämässä. Voin luottaa siihen
että tuo jää kantaa ja myös siihen, etten enää koskaan lannistu ja kaadu
ulkopuolisten energioiden vuoksi. Minulle on suunniteltu polku jota kuljen
tyytyväisenä eteenpäin. Välillä kaadun ja kompuroin ja välillä taas juhlin ja leijun
kepeästi eteenpäin. Mutta tuo polku on minua varten ja se opettaa minulle
itsestäni tämän business elämän pyörteissä. Kun tuo oman oppimiseni prosessi on
edennyt tarpeeksi pitkälle, eikä tämä polku enää voi antaa mitään, haarautuu
uusi polku, uusi tie, joka antaa jälleen uutta opittavaa ja rikastuttaa elämääni
edelleen. Ilman sisäistä oppimista ei tapahdu myöskään kehittymistä ja ilman
kehittymistä asiat junnaavat paikoillaan ja ihmisten on vaikea luottaa ja
löytää elämän kantavat voimat.
Olen oivaltanut myös yhden ison asian tuossa juoksulenkin
aikana ja kaiken tämän viimeaikaisen kitkan myötä. Tulevaisuuteni on jossain
muualla kuin missä nyt (työn puolesta) mutta missä, siihen odotan yhä vastausta
ja kunnes vastaus tulee eteeni, jatkan kuten tähänkin asti, mutta läsnä ollen
tässä hetkessä.
Rakkautta, valoa ja iloa XOXOXO
Susanna K
Kommentit
Lähetä kommentti