JUOKSUINEN NARTTU JA TEINIUROS SEKÄ TYÖN ILON TALON HAAVEITA

Heippa taas pitkän tauon jälkeen!

Kello on vasta 8.00 sunnuntaiaamuna, kun rakas puolisoni jo seisoo täydessä vapaalaskijan sotisovassaan ulko-ovella ja painelee kohti parkkipaikkaa leveä virne suupielissään. Minä puolestani pidättäydyn tyytyväisenä sisätiloissa niin aikaisin ja katselen vain ulkona maahan satanutta lumivaippaa. Hiljaa kipuan rappuset yläkertaan ja päästän nelijalkaisen keittiöön, jossa tarjoilen hänelle päivän ensimmäisen aterian. Syötyään ateriansa suurella ruokahalulla, röyhtäisee hän ja kipittää alakerran varastohuoneeseen huuliaan lipoen. Huokaan ja totean, että on ihanaa kun on sunnuntai ja rauha maassa.

Tovi on vierähtänyt siitä, kun viimeksi sain luovan aalloin ja istuin alas naputtelemaan ajatuksiani teille kaikille. Vakaa aikeeni pysyä ” jalat maassa ja mieli taivaassa ” koko työelämään paluuni ajan, romuttui jo alkumetreillä. En tiedä teistä muista, mutta minun on ollut äärettömän vaikeaa pitää luovuuden lähdettäni sykkimässä ja samalla käydä arkisen raadollisessa maailmassa töissä. Olin nimittäin elänyt jotenkin sellaisessa vaaleanpunaisessa hattarassa ja kuvitellut naivisti, että oman oivallukseni ja transformaationi myötä, myös työelämä olisi kokenut muutoksen luovempaan suuntaan opintovapaavuoteni aikana mutta toisin oli käynyt. Työelämässä yhä paahdetaan täysillä ja työtä on paljon ja myydä pitää ja tulosta pitää tulla. Ihmiset ovat yhä ihmisiä ja ihmissuhdekiemuroita esiintyy edelleen. Halusimme tai emme. Vaikka oma sisin sanoisi toista, niin ei auta, täytyy vain toteuttaa sitä suunnitelmaa, joka työnantajallasi on sinun varallasi. Raamit on annettu valmiina ja niiden mukaan on toimittava.

 Nyt, hyvä työnantajani, jos erehdyt lukemaan tätä kirjoitusta, huomautan, että ei pelkoa, teen työni kyllä yhä kuten vaaditaan ja toimin organisaationi reunaehtojen mukaisesti, aina ja iankaikkisesti, kuten olen tehnyt tähänkin asti. Mutta muutos on tulossa, se on saletti, mutta millainen muutos ja ketä kaikkia se koskee, niin siitä en ole ihan varma.

Oma ajatukseni Työn Ilon Talosta alkaa pikkuhiljaa saada lisää energiaa ja vahvistua mielessäni. Ajatus talosta, jossa voisi tarjota erilaisia hyvinvointipalveluita työikäisille, jotka haluavat lisää voimavaroja hektiseen työelämään tai jotka haluavat uuden suunnan kokonaan elämälleen. Sieltä voisi ostaa Mind Fullnesia, Vedic Art kursseja tai vaikka NLP osaamista. Itse toimisin tuon talon emäntänä ja koordinaattorina ja huolehtisin, että kaikki vierailijat viihtyisivät ja saisivat edes hetken helpotusta kiireistä työ-tai vapaa-ajan elämästään. Aika ei ole vielä kypsä tällaiselle toiminnalle omalta osaltani, mutta muutaman vuoden kuluttua saattaisi jo ollakin. Haaveita ja unelmia pitää aina olla J

Peruutanpa vähän taaksepäin ja kerron joulustani, joka ei millään meinannut tulla. Oli jouluaaton aaton aamupäivä. Olimme menossa koko perheen kera mökkimaisemiin jouluviikkoa viettämään. Teinit, Nemppa ja hoitokoiramme (narttu, jolla alkoi – yllätys yllätys – juoksut) oli ajettu jo mökille ja me hurautimme muutaman kilometrin päähän kylille ruokakauppaan puolisoni kanssa. Siellä me sitten seisoimme haahuillen paikallisen Lidlin käytävillä, kumpikin omaa kärryä työntäen. Ei ollut kinkkua. Ei ollut lohta eikä mitään laatikoita enää jäljellä. Ajatus suti tyhjää. Puolisoni, joka yleensä on toimelias ja nopea liikkeissään, oli jähmettynyt siihen pakastealtaan ja kala-altaan väliin katsoen minua avuttoman näköisenä poissaoleva ilme kasvoillaan. Minä tuijotin takaisin ja painava, hermostunut tunne valtasi rinta-alani. Kaupasta oli päästävä äkkiä pois! Kahmin kärryjen molemmilta puolilta ruokaa minkä ehdin ja lopulta pääsimme kassalle ja sulloimme sen seitsemän kassia auton peräluukusta sisään. Matka jouluun saattoi alkaa.

Iloksemme huomasimme, että taivaalta alkoi sataa valkoista puuterilunta ja lämpötila meni pakkasen puolelle juuri jouluaatoksi. Saimme kun saimmekin ihanan valkoisen joulun! Siinä sitten vanahan ajan perinteen mukaan lähdimme joulukuusimetsään ja hetken kuljettuamme löysimmekin suloisen kuusen meille iloa ja luonnon energiaa tupaan tuomaan. Kun aattoillallinen sitten vihdoin koitti, söimme kaikki tyytyväisinä fajitas aterian kaikkine kastikkeineen ja lisukkeineen. Et sillä tavalla. Aina voi säveltää tilanteen mukaan ja kaikille jäi hyvä fiilis tuosta aatosta.

Joulunpyhiin liittyi myös hiihtämistä ja lopulta kotiuduttuamme takaisin kaupunkiin, juoksuisen nartun ja innostuneen teiniuroksen venkoilua. Jos joku joskus meinaa ehdottaa tähän perheeseen toisen koiran hankkimista ja sitä, että tuo toinen koira olisi narttu, niin saa ihan rauhassa ehdotella. Tämän joulukokemuksen perusteella voin sanoa, että narttua meille ei tule. Piste. Yhteiselo meni siinä vaiheessa hankalaksi, kun narttuspanieli alkoi tarjoamaan itseään uros flätillemme vähän joka käänteessä. Näin jo sieluni silmin, kuinka muutaman kuukauden kuluttua naapurustossa astelee sylillinen flätin näköisiä koiria spanielin lyhyillä jaloilla ja pitkillä korvilla!

Kävelin kotiin bussipysäkiltä tässä yhtenä päivänä ja mietin sitä, miten tehokkaasti työelämä syökään koko ihmisen syövereihinsä. Sama asia pulpahti jälleen mieleeni tänä viikonloppuna, kun lähes aggressiivisen energian pauloissa aloin imuroida ja jynssätä valkoisia rappusiamme puhtaiksi joulunajan roiskeista. Koko huusholli oli tyhjä ja minulla oli kerrankin omaa aikaa. Takaraivossa nakutti ajatus siitä, että ” nyt pitää päästä maalaamaan kun on omaa aikaa ja rauha ja talo tyhjä!” Kello raksutti eteenpäin ja tunnit kuluivat ja takaraivossani jyskytti ajatus isosta pinkopohjastani ja siinä olevasta oranssista kuvasta, joka piti saada äkkiä maalattua peittoon jonkun uuden kuvan tieltä pois.

 Maalaus on yhä minulle henkireikä ja luovan energian lataamisen väline ja työkalu. Mieluiten maalaisin Priiniassa, jossa on kaikki välineet ja suojaukset jo kunnossa, mutta ajan järjestäminen ja valintojen tekeminen itsekkäistä vaikuttimista, ei aina onnistu. Ja kun aika on kortilla, täytyy jostain kotoa, huoneen nurkasta, löytää se hiljainen piste, josta voi aloittaa taas yhden prosessoinnin.

Prosesseista tuli mieleeni jooga ja alkeiskurssi jonka kävin joulukuun puolivälissä. Kaikkien niiden alaspäin katsovien koira-asanoitten jälkeen tunsin vielä muutaman päivän kuluttuakin sormenpäissäni pientä puutuneisuutta ja muistutuksen siitä, että itseään pitää hoitaa ja venyttää ja vanuttaa. Niinpä olen päättänyt ottaa joogan, monen vuoden suunnittelun jälkeen, arkiohjelmaani mukaan. Ehkäpä sitten, pikkuhiljaa, minunkin polveni osuvat lattiaan Lootus asennosta käsin ja rintani painuu vähän alemmas kuin nyt istuen tehtävässä alas taivutuksessa. Sain ilahduttaa nimittäin vierustoveriani taannoin kun istuen tapahtuvassa venytyksessä asettelin ”tiiliskiviä” pääni alle päätä tukemaan. Siinä kun toisilla oli yksi tai kaksi ”tiiliskiveä” oli minulla niitä viisi tai kuusi! Vähän jäykkyyttä alaselässä taitaa olla…

Tätä kirjoittaessani on uusi lumi jälleen satanut luontoon ja tuuli yltynyt lunta pöllyttämään. Taloyhtiössämme istuu aamukahvilla muutama osakas miettien, että kunpa joku olisi jo aloittanut lumityöt ennen minua, ettei tarvisi heti sunnuntaiaamuna alkaa hikoilemaan. Se hyvä puoli tässä talvessa on ollut, ettei tarvitse kokea hyvää – tai huonoakaan omaatuntoa tekemättömistä lumitöistä yhteisellä pihalla J Kollektiivinen vastuu kun tuntuu olevan usein se ” ei kenkään ” vastuu.

Toivottavasti vuosi 2015 tuo sinulle paljon iloa ja valoa ja rakkautta ja jaksat yhä kulkea arjen oravan pyörässä hymyssä suin. Pidetään lippu korkealla ja heitetään välillä aivot narikkaan, eiköhän sillä pärjää tämän talven taittumiseen saakka. Ja hei, päivä on jo aikapaljon pidempi kuin kuukausi sitten, valo alkaa palata suomalaisten arkeen hitaasti mutta varmasti.

So long,

XOXOXO Susanna K