Tervehdys,
Tiedätkö sen tunteen, jonka nimi on odotus?
Tunne joka täyttää mielesi ja koko kehosi kihelmöinnillä
ja kutkutuksella?
Tunne joka estää uneen pääsyn
ja saa ajatukset pyörimään yhtä ja samaa
rataa kerta toisensa jälkeen?
Odotus…
Jos olet äiti,
saatat ehkä muistaa esikoisen odotuksen
ja sen turhautumisen ja jännityksen tunteen
kun aika laskettuun päivään lähenee …
… ja sitten meneekin ohi että viuhuu.
Tunteen, joka valtaa koko sisiäisen minän maailman
ja saa tunnustelemaan joka askelta, hengenvetoa ja
jokaista pientäkin nipistystä minkä kehosi kokee
liikkuessaan.
Odottavan aika on pitkä – kuuluu sananparsi
ja olen täysin samaa mieltä.
Ensin odotin vuosi sitten päätöstä siitä,
pääsenkö tälle opintovapaalle.
Pääsin!
Sitten alkoi odotus että voisin ilmoittautua tietyille
aineopinnoille
ja tutkielmaseminaariin.
Pääsin ja läpäisin!
Sitten odotin että tulee kesä ja yhteinen loma perheen kanssa.
Kesä tuli ja meni – ihana kesä J
Sen jälkeen odotin että voin osallistua rästitenttiin.
Osallistuin ja läpäisin sen erinomaisin arvosanoin.
Ja sitten odotin alkavaa enkun kurssia,
jonka olen nyt myös suorittanut.
Sen jälkeen aloin odottaa ihmettä.
Ihmettä joka toisi eteeni unelmieni työpaikan.
Työpaikan jossa voisin heittää itseni täysillä likoon
ja antaa kaiken ylimääräisen energiani heille, jotka sitä
pahiten
tarvitsevat.
Opintovapaavuotta on vielä jäljellä pari kuukautta ja minä
(en olisi uskonut että tämän sanon) haluaisin päästä jo töihin!
Tunnen nahoissani kuinka teinini odottavat sitä päivää kun astun
taas
tuosta ovesta ulos joka arkiaamu ja palaan vasta iltapäivällä
katsomaan Lemmen viemää.
Levottomuus tulevaisuudesta alkaa kutitella yhä enemmän ja enemmän.
Koska? Missä? Mitä? Miten paljon? Ovat sanoja jotka pyörivät
päässäni.
Yritän piilottaa puhelimeni etten vilkuilisi sitä vähän väliä.
Yritän kammeta itseni keittiön pöydän ääreen paksun Strategic
Management –
kirjani eteen jotta saisin taas muutaman rivin siitä paperille.
Yritän pitkittää karvakaverin lenkkiä tunnista kahteen tuntiin
jotta päivä kuluisi nopeampaa.
Maalaan ja ähkin ja puhkin ja pesen pyykkiä ja keitän kahvia.
Tuossa se taas on – viholliseni – puhelin! Pinnistän kaikki
tahdonvoimani äärimmilleen etten vilkuile tuota mustanpuhuvaa näyttöä.
Jos vaikka joku soittaisi. Jos vaikka joku tarjoisi sitä
unelmaduunia. Jos ja jos ja jos …
9 kuukautta.
9 kuukautta on se aika jonka lapsi kasvaa kohdussa.
9 kuukautta on näköjään myös se aika jonka Susanna K viihtyy
kotona opiskellen.
9 kuukaudessa alkaa päämäärät hahmottua ja keittiöntuolit painaa
sopivasti selkärankaa.
9 kuukaudessa alkaa erakkoravun sosiaalinen tarve kasvamaan ja
kasvamaan.
Jostain kumman syystä mielessäni on nyt kaikunut taukoamatta
pari päivää Tuure Kilpeläisen ja Kaihonkaravaanin Ystävänpäivä – kipale.
” … jaat kanssani lehden
ja jäähtyneen kahvin… sä oot mun kun pöytiä siivotaan… ”
Syysraikkain askelin ja
odotuksella,
XOXOXO Susanna K
Kommentit
Lähetä kommentti