Valkoisia rappusia peittää mustaruskea noutajan karva. Ikkunat ovat pölystä harmaat ja nurkkia peittää erinäiset vaatekääröt ja tavarakasat. Keittiö on siivottu koska on äitienpäivä mutta muuten koti on kuin minä tahansa muuna päivänä näiden viimeisten viikkojen aikana, jolloin kokonaisvastuu on kaatunut tämän äidin harteille ja tämä äiti on mukavuudenhaluinen ja katsoo pyykkikasojen ja koirankarvojen yli. Hah ! Siitä saitte pölypunkit : kukoistakaa aivan rauhassa, ette te minusta ainakaan saa ylivaltaa! Miksi tähän on tultu ? Nooh... Meillä asuu nyt neljättä viikkoa sellainen saapasjalkakolli, joka jättää kulkiessaan peräänsä äänen joka kuulostaa kutakuinkin tältä : " Kop, kop, kop... " Ja " tömps, tömps, tömps " silloin kun mennään portaita. Ja teinit, nuo ihanat, rakkaat lapsukaiseni, jotka olen itse kasvattanut ( noh, saapasjalkakollin avulla tietysti ) ja jotka tänään odottivat minua iloisena kotiin minilomalta, vetäytyvät vaihvihkaa takavasemmalle jos uhkaa ...

Istun hiljaa kotona ja katselen, kuinka saippuakuplamaiset valot leijuvat hitaasti lattialla ja seinillä. Aurinko paistaa pikku ikkunasta ja osuu vuorikristallikiteeseen, jonka olen ikkunaan aikaa sitten ripustanut. Nuo pienet sateenkaaren väreissä hiljaa liikkuvat kuviot tuovat mieleeni rauhan. En tiedä mistä se rauhallisuus tulee tarkkaan ottaen mutta joku jännä vaikutus  noilla liikehtivillä  väreillä mieleeni kuitenkin  on. Tuo fiilis tulee erityisesti mieleen tänä vappuna kun kotona asuu ns. saapasjalkakolli (jalkaoperaatio) ja lisäksi  hoitokoira joka iloisesti kieppuu ja kirmailee omamme parina. Vietit on suuret koirilla. Oma uroomme pyrkii vähän väliä tekemään tuttavuutta siskonsa peräpään kanssa vaikka joka kerta siitä häntä ojennankin. Ei ymmärrä tuo karvakuono että samaa sukua ja samasta sisarusparvesta tässä ollaan. Koira rukka ! Maailma ympärillä muuttuu ja oma työnkuvakin hahmottuu pikkuhiljaa. Torstaina sanoin hei heit aivan ihanalla...