Wouuuu!!! Olen rakastunut päätäpahkaa ja alan kohtapuoliin vaihtamaan nahkaa koska uusi on tulossa, ituja jo alla, vaikken lappiin nyt päässykkään eikä maisemana oo tunturi Salla...   Syke on koholla ja mieli laukkaa jo malttamattona ja odottaa uutta viikonloppua ja uusia oppeja. Olen aloittanut NLP practisioner kurssin ja sen ensimmäiset kaksi päivää imaisivat minut heti maailmaansa! Voisin huutaa nyt taas turuilla ja toreilla ja toitottaa tätä ilonasanomaa jonka itse olen saanut opettajaltani kuulla. Voe vide miten hauskaa ja jännää ja kutkuttavaa samalla kertaa!!! Nyt ymmärrän, miksi taon päätäni vähän väliä seinään ja miksi seinä vaan kestää ja kestää eikä koskaan luihistu eikä anna periksi: Minulla on oppi- ja kasvuvuodet menossa, kirjaimellisesti enkä voi luovuttaa koska sitten oma kehitysprosessini jää kesken ja joudun jossain vaiheessa elämää kuitenkin kohtaamaan nuo hetket, tapahtumat ja ihmiset, jotka suistavat tätä " minä junaani " vähän väliä raiteilta....

Olen päättänyt nyt ryhdistäytyä ja ottaa oman elämäni ohjat käsiini. Johan tuossa itsesyytöksen meressä tuli ihan riittävästi kroolattua muutaman viikon ajan. Eikä kukaan muu voi tehdä muutosta käyttäytymiseeni kuin minä itse. Kasvatan siis jälleen vähän paksumpaa nahkaa ( erityisesti tuon pehmeän ja joustavan vyötäröni ympärille ! ) jotta kestän elämän tyrskyt ja roiskeet entistä paremmin. Menin ( taas noin sadannen kerran ) vanhanaikaiseen lankaan ja aloin kulkea päätäni riiputtaen kun sain pieniä arjen kitkoja eteeni.   Hyvä ystäväni ja kollegani herätti minut vihdoin itseni ympärille rakentamastani kuralammikosta polskimasta ja käänsi katseeni realistiseen minääni, jonka asenne on yhä se " can do " ja " mä osaan " eikä se  "vitsimäoonsurkeeenkäoohyvämissään" jonka yritin ottaa omakseni mutten sitten ihan täysin onnistunutkaan. Olen siis parantunut tuosta itsesyyttelyn suosta ja hakenut energiaa ja voimaa metsästä, puista ja kauniista iltaruskosta. Ei...

Olen pyrkinyt asettamaan itseäni liian ahtaaseen ja teräväkulmaiseen muottiin nyt 15 kuukauden ajan. Noihin kuukausiin on mahtunut itkua, naurua, huutoa ja laulua.  Välillä uskoni tekemiseen on ollut " ihan jees " ja välillä taas usko hiipunut itseäni ja omia vahvuuksiani kohtaan painaen minun ryhtini kasaan ja aiheuttaen hetkellisen palan tunteen rintaani( mutta tämänhän jo tiedätkin jos olet lukenut vuodatuksiani aiemminkin :) ) . Voiko keski-ikäistyminen ja oman itsensä etsiminen olla näin haastavaa?! Jatkuva mukavuusrajojen reunoilla kävely on aiheuttanut välillä yöllisiä hikoiluja ja välillä vääriä sanavalintoja suupieliini silloin, kun sopivilla sanavalinnoilla olisi ollut nimenomaan ratkaiseva merkitys.  Tiedän, että olen jotain tehnyt hyvinkin ja oikein viimeisen 15 kk:n aikana. Tiedän myös, että elämässäni on ihmisiä, joilta saan tukea ja kannustusta ja jotka ymmärtävät tätä helmeilevää ja aaltoilevaa persoonaani, jota ei voi valjastaa teräväkulmaiseen muottii...