Mennään bussilla uuteen arkeen!

Tervehdys kaikki ihanat lukijani!

Olen humaltunut töihin paluusta, jos nyt niin voisi tuota tunnetta kuvata. Vuosi teki todella hyvää ja tauko koko työelämään antoi minulle niin paljon voimaa ja energiaa että huh heijjaa! Olen löytänyt ja pitänyt oman tasapainoni ja oman sisäisen hiljaisuuden pisteeni. Mind fullnesista olen saanut apua keskelle työmatkan tai keskelle aivomyrskyn joka on haitannut nukkumana pääsyä. Olen vihdoinkin oppinut vapauttamaan ajatukseni kaikesta poukkoilevasta ajatusvirrasta silloin, kun se on ollut ihan ehdottaman tärkeää. Huomasin kyllä, että ensimmäisen viikon ajan kroppani kävi ylikierroksilla – positiivisesta odotuksesta - ja tästä johtuen yöt menivät kutakuinkin levottomasti pyörien ja tästä johtuen taas sain monen vuoden tauon jälkeen lahjaksi yskänrakon ylähuuleen. Heh.. Onneksi ei tarvinnut kieriä siksi että on työnkuormaa ja stressiä vaan siksi, että elämä kerta kaikkiaan on ollut niin ihanaa ettei malttaisi nukkua ollenkaan…

Kahvitauko työpaikalla? Heh.. 

Arkeni on nykyisin vähän erilaista kuin tuon oivallusvuoteni aikana kotona. Unet ovat vallan kummallisia ja ajatukset poukkoilevat kuin asteroidit kiitoradalla ikään. Tervetuloa siis Sussun maailmaan ja arjen kulkuun hetkeksi tämän tarinan myötä. Ja tämä tarina on tosi.

Bussi kulkee noin 20 km / tunnissa ruuhkaisella tiellä eteenpäin. Suomalaiset istuvat tuppisuina omilla paikoillaan, omalla reviirillään ja omalla rivillään siinä ikkunan vieressä. Eihän nyt ventovieraan kanssa voi ryhtyä small talkiin tai yleensä keskustelemaan mistään varsinakaan näin aamuvarhain! Huh! Ei tosiaan… Minä yhdyn tuohon hiljaiseen ja vähän uneliaaseen joukkoon, vedän syvään henkeä ja toteutan mind fullnesia koko läsnäoloni voimalla.

Matka jatkuu. Yksi herrasmies tekee Metro- lehden ristisanoja ja toinen selaa valoa hohtavaa älypuhelintaan keskittyneenä. Olisihan se kamalaa, jos tuo vierustoveri ottaisi vaikka katsekontaktin ja vielä pahempaa jos hän vaikka sanoisi jotain tyyliin ” sumuinen aamu tänään?” Paras siis painaa katse syliin ja keskittyä naputtelemaan puhelimen hohtavaa ruutua. Jatkan havainnointiani ja katselen ulos. Aah ihana Länsimetro! Tuo liikenteen nopeuttaja ja joustavan kuljetusmuodon edelläkävijä! Mutta vasta vuonna 2016, siihen saakka bussi kulkee edelleen n. 20 km/tunnissa aamuruuhkissa.

Paluu arkeen ja tähän hetkeen. Plop! Tämän parin viikon aikana olen siis siirtynyt luonnosta työpöydän ääreen. En ole ehtinyt paljoa puita halailemaan tässä pimenevässä syksyssä. Olen kuitenkin halaillut ilmaa ja positiivista tunnetta ympärilläni. Sitä tunnetta, jonka koen joka päivä kotiin saapuessani. Minulla on taas tauon jälkeen oma sosiaalinen yhteisöni ja oma ryhmä, jonka jäsen olen. Jes!

Päivä on pulkassa ja suuntaan kohti bussin lähtölaituria. Laiturin edessä alkaa parveilla tiukkailmeisiä tätejä ja setiä, tyttöjä ja poikia, jotka kaikki katse bussin numeroon naulittuna, tuijottavat kohti suljettuja portin ovia. Toisilla on vain tyhjä ilme tiukan päivän päätyttyä ja toiset silmäilevät älypuhelimiaan hermostuneen oloisina, välttäen katsekontaktia kenenkään kanssa. Bussi saapuu ja portin ovet aukeavat. Lähes hinnalla millä hyvänsä jokainen varmistaa paikkansa jonon etunenässä. Näin siksi, että saisi hyvän paikan ikkunan vierestä, omasta penkistä, ettei vain tarvisi istua siihen käytäväpaikalle ja vielä jonkun ventovieraan viereen.. Näin meillä pienessä Suomessa J Voisi olla näillä ihmisillä tekemistä ahtautua Japanin tai Kiinan metroon ja seistä siellä toisen ihmisen hielle haisevan kainalon vieressä, kylki kiinni toisen kyljessä. Hih! Matka jatkuu.. Istumapaikoista vielä. Jos joku nyt sitten ”joutuisi” käytäväpaikalle istumaan, niin katse täytyisi tietysti luoda ulos pimenevään iltaan ja kello viiden työmatkaliikenteeseen. Vaikka sitten pimeydeltä ei mitään näkyisikään. Johan siinä menisi koko uskottavuus, jos vieruskaveri erehtyisi vaikkapa sanomaan jotain ja ihan ääneen, minulle!

Bussi täyttyy ja kukin asettuu paikalleen. Ihme ja kumma, minun viereeni jää tyhjä paikka! Ohikulkijat varmaan vieroksuvat liian punaisia asusteitani tässä mustien ja harmaitten talvisävyjen suomessa.

PIM pomm! Kuuluu ääni kun yksi toisensa jälkeen pysäyttää bussin ja poistuu pimenevään iltaan. Kirjoitan tätä tarinaani, joka aamulla jäi kesken, ja nauran sisäänpäin tätä ”kylmän” pohjolan ilmeettömyyttä ja eleettömyyttä. Musta talvi ja pimeys tekee tehtävänsä.

 Vaikka olemmekin huippuosaajia mm. peli – ja puhelinalalla, niin sosiaalisissa taidoissa ja small talk kulttuurissa meillä on vielä paljon lapsilta opittavaa. Avoimuus, iloisuus ja spontaanius: näitä me kaikki voisimme yrittää vähän enemmän hyödyntää arjessa.

”Eteenpäin! Sanoi mummo mäessä.”

Energiaa päiviinne ja laitetaan hyvä kiertämään aina kun siihen on tilaisuus!

Rakkain terveisin

Susanna K